Ajattelen joskus, että kaikki asiat ovat kaatuneet päälleni samana päivänä. Ei ole oikeudenmukaisuutta ja mikään ei toimi. Olisi paljon sanottavaa, muttei ole aikaa sanoa eli tulla kuulluksi. Mikä olisi avuksi tilanteessa. Ei ainakaan yksinäisyys tai yksinoleminen, koska silloin ajatukseni saavat liiallisen vallan ja jonkinlainen mieletön hulluus iskee sen tuhannella voimalla kokonaisuuttani vastaan. Lamaannun ja reagoin, ikävällä tavalla erinäisiin asioihin. En siis saa Itseäni kiinni enää, vaan päästän irti. Sanani ja tekoni voivat olla(hillitysti) teräväviä ja pahoja. Anon apua, mutten anna itselleni sijaa sanoille, jotka auttaisivat. On mentävä vain läpi, kunnes tulee vastaan raja, etten enää jaksa taistella itseni, saatikka muitten kanssa. Menen vain eteenpäin, hieman tiedottomassa tilassa, enkä välitä muusta kuin siitä, että minä olen olemassa. 

Kaikki tämä johtuu siitä, että aika on tehnyt minuun pienessä ajassa"haavan", jota ei kyseisellä hetkellä voi mikään korjata. En anna periksi, vaan ajan itseni nurkkaan. Tekee niin kipeää. Minua on loukattu.Eli;Olen herkkä ja liian itsekäs luonne, eikä näitä asioita helpota neuroottisuuteni, joka on juuri minussa se pahin kärsimättömyyden perimä, jostain menneestä, kaiketi? En ole varma.. 

Jokatapauksessa olen varma, että jokaiseen asiaani löytyisi varmasti yksinkertaisempi keino, ellen väärässä ole. En jaksa aina antaa ja olla se joka saa. haluan olla oma Itseni, tietyssä määrin.